Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En ole ollut viikkoon koulussa. En vaan pysty menemään. Tänäänkin heräsin kelloon ja puin ja meikkasin ja söin aamupalan ja oli jo kengät jalassa mutta sitten se taas iski: hirmuinen ahdistus. Niin kova, että en vaan voinu lähteä. Ja se ahdistus lähtee vaan sillä, että lupaan itselleni että saan jäädä kotiin, ihan hyvin voin. Vaikka en voiskaan. Meillä olis ollut tilastotiedettä, enkä todellakaan ole pääsemässä sitä kurssia läpi ilman että olen paikalla! Mikä mua vaivaa?? Tää on jo kolmas aamu kun se menee näin, kahtena muuna olin liian väsynyt ees nousemaan sängystä. Mutta ei mulla muuten ole mitään ihmisten tai ulos menemisen pelkoa! Olen viime viikollakin käyny vaikka missä, yksinkin mutta enimmäkseen miehen kanssa.
Huoh.
No, teen sen tentin sitten uudestaan kesällä. Kyllä mä pärjään, tärkeintä on nytten saada pää pysymään kasassa. Ja jos se leviää sillä että menen kouluun niin on parempi jättää menemättä.
Vois lähtee kissojen kanssa ulos. Viikonlopun oli tosi aurinkoinen ja ihana keli mutta lauantain tein uutta järjestystä (tai siis perjantain ja lauantain enkä nukkunu ollenkaan siinä välissä) ja eilen olin oikeesti kipeenä niin en päässy ulos. Ja tänään sitten tietenkin on harmaata ja kylmää ja sataa vähän väliä. Onneksi etelämmässä on kuulemma jo melkein kesä! Olen menossa töihin vapuksi ja sen jälkeiseksi viikonlopuksi niin pääsen nauttimaan etelän lämmöstä :)
Juup. Laitan asiantuntijalle sähköpostia gradun aiheesta kun edellinen jolle laitoin vastasi että "olen lomalla 12.5. asti"! Come on, jos kerran voi vastata tuommosen niin ihan hyvin olis voinu samalla vastata mun kysymykseen! Ei se nimittäin ollu mikään automaattinen viesti...
Palaillaan!
maanantai, 28. huhtikuu 2008
Masennus?
maanantai, 21. huhtikuu 2008
Keskenmeno-muistelo
Kohta tulee kolme vuotta täyteen meidän lapsettomuutta. Hui! Miten aika menee niin nopeesti? Ja aina kumminkin uutta hoitoa odottaessa niin hitaasti... Nytkin olin jo ihan varma että on vähintään kp15 ja ensi viikolla alkaa The Hoito. Mutta nyt onkin kp9!! Miten voi olla?? Menkoista tuntuu olevan ainakin se kaksi viikkoa. Huoh. Tänään en ole osannu paljon muuta ajatella kun keskenmenoa. Tai siis se on jotenkin vaaninu jokaisen ajatuksen taustalla. Luennolla piirsin sen kauan suunnittelemani tatuoinnin paperille, kamalahan siitä tuli kun en osaa piirtää mutta pisti se silti ajattelemaan... Sanoin miehelle viime viikolla että mun on PAKKO saada se tatuointi ennen häitä, ennen kesää. Jotenkin vaan on. Ja olisi kaikkein parasta jos saisin sen nyt jo ennen seuraavaa hoitoa. Tulisi parempi olo.
Äiti ei ikinä unohda sua, pikkuinen.
Eli näin se meni: Toinen inseminaatiohoito. Keinosiemennys. Tällä kertaa painostin miehen mukaan myös siihen vaiheeseen kun siittiöt siirrettiin kohtuun: onhan se aika kamalaa kertoa lapselleen että isi oli töissä kun sä sait alkusi. Ekalla kerralla mies ei tullu mukaan, koska töistä on aina hankalaa olla pois. Siirto meni hyvin vaikka lääkäri olikin täysin ihmissuhdetaidoton. Siitä seuraavat kaksi viikkoa jännättiin. Mä olin toisaalta ihan varma oman mielenterveyteni vuoksi että ei se ole onnistunu. Koska jos antaa itselleen luvan toivoa täysillä niin siitä pettymyksestä ei enää kahden vuoden kuukausittaisen pettymyksen jälkeen selviä hengissä. Mutta silti jossain pienessä osassa sydäntäni Toivoin. Noin viikko inseminaatiosta huomasin, että vanhat rintaliivit ei enää mahdu kunnolla päälle ja rinnoissa on raskausarpia. "Sairastuin" myös nuhaan, johon ei liittynyt mitään eritteitä; nenä vaan oli ihan tukossa. Luin myöhemmin, että se liittyy siihen kun kohdun limakalvo paksunee hurjalla vauhdilla jonkun hormoonin vaikutuksesta alkion kiinnityttyä, niin muutkin limakalvot saattaa väliaikaisesti paksuuntua ennen kun keho tottuu uusiin hormooneihin tai jotain semmoista. Olin kumminkin ennen testipäivää HYVIN toiveikas, melkein varma että nyt on tärpännyt. Testasin erittäin herkällä raskaustestillä kun menkat oli myöhässä yhden päivän. Nega. Tätähän me odotettiin, kyllähän me tiedettiin että ei se onnistu. Ei onnistunut viimeksikään, miksikäs nyt. Itkettiin ja ilmoittauduin IVF-jonoon lapsettomuuspolille.
Viikon päästä ekasta testistä menkat ei olleet vielä alkaneet. Mulla on tätä suhteellisen usein sillon kun stressaan menkkojen alusta ja ajattelen asiaa liikaa. Yleensä se kyllä menee ohi sillä että teen negan testin, menkat alkaa jo samana päivänä. Niinpä ajattelin tehdä vielä toisenkin testin. Pissasin tikkuun ja jätin sen pesukoneen päälle viideksi minuutiksi sen enempää ajattelematta. Lajittelin likapyykkiä ja odottelin. Mies pelasi olohuoneessa videopeliä. Kun viisi minuuttia oli kulunut, otin testin käteen ajatuksissa laittaa se roskiin. Kontrolliviivan vieressä oli kumminkin hyvin haalea viiva. Ihmeissäni kutsuin miehenkin katsomaan näenkö omiani vai onko siinä oikeasti haamu. Ja olihan siinä. Tikkua tihrustaessamme haamu vain vahvistui. Voi sitä onnea. Voi sitä Onnea. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Voin kuitenkin varmuudella sanoa että ikinä en elämässäni ole ollut onnellisempi!
Seuraavat päivät menivät pilvissä. Hymyiltiin koko ajan molemmat, katsottiin kuvaa joka oltiin otettu niistä Maagisesta Kahdesta Viivasta. Ostettiin kauppareissulla kaikki vauva- ja raskauslehdet joita oli tarjolla ja ahmittiin niitä kotona. Tehtiin terveellisempää ruokaa kun koskaan ja elettiin säännöllisesti. Kolme viikkoa. Sen jälkeen minä lähdin töihin toiselle paikkakunnalle 50km päähän kotoa, mies jäi kotiin oman työnsä takia. Olen tehnyt pätkiä tässä työssä ennenkin ja teen edelleen, joten käytäntö oli ihan normaali. Vähän kuitenkin arvelutti siksi, että työpaikalla on paljon perussairaita ihmisiä ja laitosolosuhteissa taudit, bakteerit ja virukset leviävät ja tarttuvat herkemmin kun muualla. Tämän takia kerroin esimiehelleni raskaudesta jo näin varhaisessa vaiheessa ja esitin olevani haluton käyttämään asiakkaita esim. saunassa ja uimassa. Kolmantena työpäivänä noin viiden aikaan alavatsaani alkoi sattua. Kipu keskittyi erityisesti oikealle puolelle ja äityi niin kovaksi, että minun oli pakko mainita siitä työkavereilleni. En kuitenkaan kertonut raskaudesta, mutta hain särkylääkettä. Kipu kuitenkin vain jatkoi yltymistään ja minun oli mentävä sanomaan esimiehelleni kivusta ja siitä, että minulla on verenvuototauti. Kerroin myös että meille oli tehty inseminaatiohoito, jossa on jonkin verran suurentunut kohdun ulkoisen raskauden riski. Esimieheni meni hyvin hämilleen ja alkoi puhua sukulaisestaan, jolla sattumoisin on sama verenvuototauti. Hänen yksinpuheluaan kesti noin 15 minuuttia jonka ainaka tunsin, että alan pyörtyä. Pyysin päästä hetkeksi lattialle makaamaan. Kanslian lattialla maatessani myös yksi työkavereistani tuli sinne. Hän kauhistui minut nähdessään, sanoi minun olevan hirveän kalpea. Tässä vaiheessa tajusin, että kipu ei varmasti mene ohi lääkkeillä ja että minusta ei ole enää sinä päivänä töihin. Olin myös varma, että en pysty ajamaan autolla. Yksi työkavereistani lupasi viedä minut tämän pienen kaupungin ensiapuun. Pystyyn noustessani en voinutkaan seistä suorassa, sillä kipu oli niin kova. Pääsin kävelemään kaksin kerroin toisen työkaverini saattelemana autoon.
Ensiavussa kerroin raskaudestani, verenvuototaudista ja siitä, että epäilin itse kohdun ulkoista raskautta. Sairaalan gynekologi oli lomalla tai jossain, joten minulle tilattiin ambulanssi sadan kilometrin päässä sijaistevaan keskussairaalaan. Kivut olivat todella hirveät. Minulle yritettiin laittaa tippa, mutta jostain syystä minulta ei koskaan löydy suonia sitä varten. Tälläkin kertaa tipan laittoon jouduttiin kutsumaan anestesialääkäri, joka laittoi tipan ranteeseen (sieltä löytyi ainoa tarpeeksi vahva suoni). Joku ihana hoitaja ymmärsi kysyä, haluanko soittaa jollekin ja toi puhelimen sänkyyni. Soitin miehelleni, joka oli töissä, ja pyysin häntä tulemaan luokseni niin pian kuin suinkin. Hän lähti heti ajamaan.
Ambulanssissa sain käyttää omaa puhelintani. Soitin äidilleni ja isälleni, jotka asuvat huomattavasti lähempänä sitä sairaalaa johon minua oltiin viemässä kuin mieheni. He eivät tienneet raskaudestani, enkä isälleni siitä saanut sanottua silloinkaan. Sanoin vain että eivät vielä teidä varmaksi mikä minua vaivaa ja soittaisin kun saan tietää enemmän. Olisihan kyseessä voinut olla esimerkiksi umpisuolentulehduskin. En ole ennen joutunut ambulanssiin, joten kokemus oli siltäkin osin sekava ja mieleenpainuva ja jollain tavalla järkyttäväkin. Olen usien seurannut vierestä ambulansseja jotka ajavat äänimerkki päällä ja valot vilkkuen ja ajatellut, että joku taistelee siellä hengestään. Nyt sain kuunnella sireeniä auton sisäpuolelta.
Olimme perillä todella nopeasti. Minut vietiin ensiavusta suoraan synnytysosastolle. Niin, SYNNYTYSOSASTOLLE. Itkettää vieläkin se miltä silloin tuntui kun tajusin missä olen. Äitejä isoine mahoineen käytävillä jännittynyt hymy naamalla, mies käsipuolessa. Ja miehiä pienet nyytit sylissään onnenkyyneleet silmissä. Ja minä lapseton, pieni elämänalku sisälläni ja mies satojen kilometrien päässä. Monet hymyilivät minulle. En pystynyt hymyilemään takaisin.
Jouduin hetken makaamaan käytävällä, jonka jälkeen minut laitettiin huoneeseen, joka oli ennen ollut ehkä seurantahuone tai vastaava, mutta joka oli nyt varasto. Hoitaja sanoi, että halusin kenties yksityisyyttä ja pääsisin lääkärin vastaanotolle heti kun mahdollista. Pyysin särkylääkettä, sillä kivut olivat vielä aika pahat. Sain panadolia. Minulta otettiin verikokeita. Sitten jäin yksin.
Makasin siellä varastossa kolmen tippapussin ajan. Siinä ajassa fyysinen kipu alkoi helpottaa mutta henkinen vain jatkoi kasvuaan. Huoneessa oli paljon pahvilaatikoita ja pinoiksi kasattuja tuoleva. Niiden välistä näkyivät seinillä olevat vauvan kasvua kohdussa ja alatiesynnytystä kuvaavat julisteet. Soitin parhaalle ystävälleni, äidille ja isälle. Ja miehelleni. Mies soitteli matkalta minulle noin puolen tunnin välein ja raivosi epätietoisuutta ja sitä, miksi minua ei vielä tutkita.
Yhdeksän maissa illalla pääsin lääkärin tutkimukseen. Ulrtassa näkyi verta oikean munanjohtimen päässä ja vatsaontelossa. Kohdussa limakalvo oli todella paksu, mutta muuten kohtu näytti tyhjältä. Koska kivut olivat lähes loppuneet, lääkäri määräsi minut tarkkailuun. Pääsin naistentautien osastolle. Pyysin yksityishuonetta, mutta minulle kerrottiin vapaana olevan vain kahden hengen huoneita. Toiselle paikalle tulisi nyt synnyttämässä oleva nainen. Itkin koko ajan, kun minua siirrettiin osastojen välillä. En kestänyt ajatusta siitä, että joutuisin juuri synnyttäneen perheen kanssa samaan huoneeseen. Se oli LIIAN julmaa. Mietin jo sitäkin, että lähtisin pois mieheni kyydillä ja menisimme kahden sadan kilometrin päähän toiseen sairaalaan. Onneksi osastolla oli vuorossa ystävällinen ja ymmärtäväinen hoitaja, joka järjesti minut yksityishuoneeseen.
Kymmenen maissa mieheni tuli ja jäi sairaalaan yöksi. Aamulla minusta otettiin verikoe ja sen mukaan raskauhormoonin määrä veressä oli lähtenyt laskuun. Ultrassa näkyi verta samoissa kohti kuin edellisenä iltana, mutta sen määrä oli jonkun verran vähentynyt. Lääkäri epäili, että alkio oli ollut kiinni munajohtimessa mutta irronnut sieltä spontaanisti. Verenvuoto ja kivut johtuivat siis tästä. Myös hormoonitason lasku tarkoitti samaa asiaa. Hän suositteli minulle vielä yhtä yötä sairaalassa tarkkailussa. Jos asiat menisivät samalla mallilla, alkio todennäköisesti imeytyisi takaisin minuun ja leikkauksia tai muita toimenpiteitä ei tarvittaisi. Huoneessa itkimme mieheni kanssa lohduttomasti. Pikkuisemme oli poissa, se, joka oli saanut hymyn kasvoillemme joka aamu ja tuonut uudenlaisen onnen elämäämme vaikka oli vielä niin pieni että pystyi kuollessaan imeytymään äitiinsä. Ajatus siitä, että vauvastamme tulisi pysyvä osa minua, tuntui kuitenkin lohduttavalta. Kaikkein kamalinta olisi ollut, jos hänet olisi kaiken tämän päälle vielä hävitetty sairaalajätteen mukana.
Mieheni soitti äidilleen ja itki lohduttomasti puhelun aikana. Se,että jouduin näkemään mieheni tuskan oli kaksin kerroin niin kamalaa kuin että olisin joutunut tuntemaan vain omani. Toisaalta en mitenkään olisi voinut selvitä tilanteesta ilman miestäni ja hänen tukeaan.
Seuraavana aamuna, perjantaina, verikokeen tuloksissa näkyi, että raskaushormooni oli lähtenyt uudelleen nousuun. Ultrassa puolestaan ei näkynyt mitään uutta. Lääkärin mukaan oli todennäköistä, että alkio oli kiinnittynyt uudelleen jonnekin päin vatsaonteloani, todennäköisesti kohdun taakse, koska sitä oli hankala nähdä ultraäänellä. Myös vatsaontlossa edelleen oleva veri hankaloitti tunnistamista. Hän suositteli solusalpaajahoitoa, jolla varmistettaisiin kaiken vieraan aineksen poistuminen. Olin järkyttynyt, mutta samalla pienen pieni toivo alkoi uudelleen kyteä. Mitä jos raskaushormoonin nousu tarkoittaa, että olen sittenkin raskaana? Muutenkin lääkärin hätäisyys ahdisti minua, ja mieheni kanssa juteltuamme päätimme, että emme suostu solusalpaajahoitoon ennen kuin on täysin varmaa, että se on ainoa vaihtoehto. Koimme, että meidän sijoittamisemme synnyttäneiden kanssa samalle osastolle kertoi enemmän kuin mikään muu siitä, että tässä sairaalassa lapsettomuus oli hyvin vieras tai ainakin erittäin harvinainen käsite. Halusimme omaan sairaalaamme, jossa olimme käyneet lapsettomuushoidoissa, ja jossa hoitajat ovat ihania ja lääkärit osaavia (vaikkakin asiakaspalvelutaidottomia). Pitkin hampain lääkäri antoi luvan kotiutukseen seuraavana päivänä sillä ehdolla, että maanantaina ilmoitaudun oman kaupunkini sairaalassa jatkotarkkailuun ja jos tilassani ei ilmene yön aikana muutoksia. Hän kirjoitti minulle viikon sairaslomaa, mutta miehelleni hän ei suostunut kirjoittamaan yhtään.
Pääsimme kotiin seuraavana päivänä. Raskaushormoonin määrä oli pysynyt suunnilleen samana. Viikonlopun aikana ajoimme kotikaupunkiimme. En oikein tiennyt mitä ajatella.
Maanantaina ilmoittauduin oman sairaalani naistentautien poliklinikalle ja kerroin tilanteemme. Pääsimme heti lääkärille, joka tutustui papereihimme huolella ja oli muutenkin hyvin ammattitaitoisien oloinen ja osaa ottava. Ultratessaan hän kutsui yht'äkkiä miehenikin katsomaan ruutua; kohdussa näkyi joku. Lääkäri ei osannut varmuudella sanoa, oliko se joku sikiö vai jotain muuta, mutta joku nesterakkulamuodostelma siellä selvästi oli. Lääkärin mukaan se saattoi olla sikiöpussi, mutta hän ei vielä halunnut meidän alkavan toivoa liikaa. Seuraava ultra sovittiin viikon päähän ja verikokeissa kävisin päivittäin sinne asti.
Olimme mieheni kanssa todella helpottuneita ja lääkärin sanoista huolimatta aloimme toivoa, tosin emme lainkaan niin huolettomasti kuin ensimmäisellä kerralla. Olimme myös äärettömän vihaisia solusalpaajahoitoa suositelleelle ja tyrkyttäneelle lääkärille: tässähän meillä oli todiste siitä, että hän oli ollut väärässä ja hätäinen. Mieheni uhkasi haastaa hänet oikeuteen murhan yrityksestä, jos rakkula osoittautuisi vauvaksi. Soittelin verikokeiden tuloksia sairaalaan päivittäin. Vielä seuraavana päivänä hormoonitaso nousi, mutta siitä se sitten alkoi pikkuhiljaa laskea. Kolmantena päivänä hoitaja sanoi sen olevan niin alhainen, että voisin soittaa polille kun vuoto alkaa. Ja niinhän se alkoi, päivää ennen seuraavaa ultraa. Itkimme uudelleen, tällä kertaa olimme kuitenkin saaneet valmistautua tulevaan hieman paremmin, joten epätoivo ei ollut ihan niin syvää. Jälkitarkastusultrassa lääkäri sanoi, että oli hyvin mahdollista, että olin odottanut kaksosia; toista munajohtimessa kasvavaa ja toista kohdussa kasvavaa. Kun kohdun ulkoinen oli jostain syystä päättänyt irrota, raskaushormoonin lasku oli aiheuttanut ongelmia myös kohdussa kehittyneelle alkiolle ja se oli mennyt kesken. Papereihin tapaus kirjattiin kuitenkin kemiallisena raskautena, koska mistään ultrassa näkyneestä ei voitu varmuudella sanoa, että se oli alkio.
Nämä ajatukset nousevat nyt esiin myös siksi, että kohta olisi meidän kaksosten laskettu aika. 28.5.
Keskenmeno on ihan Eri Asia lapsettomuuden kokeneelle kuin sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Enkä yhtään väitä, että normaalisti lapsen tekoon kykenevälle se olisi jotenkin vähäpätöisempi juttu tai ei sattusi niin paljon. Mutta eri asia se silti on.
Huoh. Johan tuli avauduttua. Ehkä on ihan hyvä kuulla itse se koko tarina kerralla. Mies tietää koko jutun joten hänelle sitä ei ole tarvinnut kertoa. Ja kavereille ja tutuille ja muille se on kerrottu pala kerrallaan, eikä ikinä noin yksityiskohtaisesti.
Kunhan vielä tulee se tatuointi niin voin kuvitella alkavani olla ok tän asian kanssa.
Äiti ei ikinä unohda sua, pikkuinen.
Eli näin se meni: Toinen inseminaatiohoito. Keinosiemennys. Tällä kertaa painostin miehen mukaan myös siihen vaiheeseen kun siittiöt siirrettiin kohtuun: onhan se aika kamalaa kertoa lapselleen että isi oli töissä kun sä sait alkusi. Ekalla kerralla mies ei tullu mukaan, koska töistä on aina hankalaa olla pois. Siirto meni hyvin vaikka lääkäri olikin täysin ihmissuhdetaidoton. Siitä seuraavat kaksi viikkoa jännättiin. Mä olin toisaalta ihan varma oman mielenterveyteni vuoksi että ei se ole onnistunu. Koska jos antaa itselleen luvan toivoa täysillä niin siitä pettymyksestä ei enää kahden vuoden kuukausittaisen pettymyksen jälkeen selviä hengissä. Mutta silti jossain pienessä osassa sydäntäni Toivoin. Noin viikko inseminaatiosta huomasin, että vanhat rintaliivit ei enää mahdu kunnolla päälle ja rinnoissa on raskausarpia. "Sairastuin" myös nuhaan, johon ei liittynyt mitään eritteitä; nenä vaan oli ihan tukossa. Luin myöhemmin, että se liittyy siihen kun kohdun limakalvo paksunee hurjalla vauhdilla jonkun hormoonin vaikutuksesta alkion kiinnityttyä, niin muutkin limakalvot saattaa väliaikaisesti paksuuntua ennen kun keho tottuu uusiin hormooneihin tai jotain semmoista. Olin kumminkin ennen testipäivää HYVIN toiveikas, melkein varma että nyt on tärpännyt. Testasin erittäin herkällä raskaustestillä kun menkat oli myöhässä yhden päivän. Nega. Tätähän me odotettiin, kyllähän me tiedettiin että ei se onnistu. Ei onnistunut viimeksikään, miksikäs nyt. Itkettiin ja ilmoittauduin IVF-jonoon lapsettomuuspolille.
Viikon päästä ekasta testistä menkat ei olleet vielä alkaneet. Mulla on tätä suhteellisen usein sillon kun stressaan menkkojen alusta ja ajattelen asiaa liikaa. Yleensä se kyllä menee ohi sillä että teen negan testin, menkat alkaa jo samana päivänä. Niinpä ajattelin tehdä vielä toisenkin testin. Pissasin tikkuun ja jätin sen pesukoneen päälle viideksi minuutiksi sen enempää ajattelematta. Lajittelin likapyykkiä ja odottelin. Mies pelasi olohuoneessa videopeliä. Kun viisi minuuttia oli kulunut, otin testin käteen ajatuksissa laittaa se roskiin. Kontrolliviivan vieressä oli kumminkin hyvin haalea viiva. Ihmeissäni kutsuin miehenkin katsomaan näenkö omiani vai onko siinä oikeasti haamu. Ja olihan siinä. Tikkua tihrustaessamme haamu vain vahvistui. Voi sitä onnea. Voi sitä Onnea. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Voin kuitenkin varmuudella sanoa että ikinä en elämässäni ole ollut onnellisempi!
Seuraavat päivät menivät pilvissä. Hymyiltiin koko ajan molemmat, katsottiin kuvaa joka oltiin otettu niistä Maagisesta Kahdesta Viivasta. Ostettiin kauppareissulla kaikki vauva- ja raskauslehdet joita oli tarjolla ja ahmittiin niitä kotona. Tehtiin terveellisempää ruokaa kun koskaan ja elettiin säännöllisesti. Kolme viikkoa. Sen jälkeen minä lähdin töihin toiselle paikkakunnalle 50km päähän kotoa, mies jäi kotiin oman työnsä takia. Olen tehnyt pätkiä tässä työssä ennenkin ja teen edelleen, joten käytäntö oli ihan normaali. Vähän kuitenkin arvelutti siksi, että työpaikalla on paljon perussairaita ihmisiä ja laitosolosuhteissa taudit, bakteerit ja virukset leviävät ja tarttuvat herkemmin kun muualla. Tämän takia kerroin esimiehelleni raskaudesta jo näin varhaisessa vaiheessa ja esitin olevani haluton käyttämään asiakkaita esim. saunassa ja uimassa. Kolmantena työpäivänä noin viiden aikaan alavatsaani alkoi sattua. Kipu keskittyi erityisesti oikealle puolelle ja äityi niin kovaksi, että minun oli pakko mainita siitä työkavereilleni. En kuitenkaan kertonut raskaudesta, mutta hain särkylääkettä. Kipu kuitenkin vain jatkoi yltymistään ja minun oli mentävä sanomaan esimiehelleni kivusta ja siitä, että minulla on verenvuototauti. Kerroin myös että meille oli tehty inseminaatiohoito, jossa on jonkin verran suurentunut kohdun ulkoisen raskauden riski. Esimieheni meni hyvin hämilleen ja alkoi puhua sukulaisestaan, jolla sattumoisin on sama verenvuototauti. Hänen yksinpuheluaan kesti noin 15 minuuttia jonka ainaka tunsin, että alan pyörtyä. Pyysin päästä hetkeksi lattialle makaamaan. Kanslian lattialla maatessani myös yksi työkavereistani tuli sinne. Hän kauhistui minut nähdessään, sanoi minun olevan hirveän kalpea. Tässä vaiheessa tajusin, että kipu ei varmasti mene ohi lääkkeillä ja että minusta ei ole enää sinä päivänä töihin. Olin myös varma, että en pysty ajamaan autolla. Yksi työkavereistani lupasi viedä minut tämän pienen kaupungin ensiapuun. Pystyyn noustessani en voinutkaan seistä suorassa, sillä kipu oli niin kova. Pääsin kävelemään kaksin kerroin toisen työkaverini saattelemana autoon.
Ensiavussa kerroin raskaudestani, verenvuototaudista ja siitä, että epäilin itse kohdun ulkoista raskautta. Sairaalan gynekologi oli lomalla tai jossain, joten minulle tilattiin ambulanssi sadan kilometrin päässä sijaistevaan keskussairaalaan. Kivut olivat todella hirveät. Minulle yritettiin laittaa tippa, mutta jostain syystä minulta ei koskaan löydy suonia sitä varten. Tälläkin kertaa tipan laittoon jouduttiin kutsumaan anestesialääkäri, joka laittoi tipan ranteeseen (sieltä löytyi ainoa tarpeeksi vahva suoni). Joku ihana hoitaja ymmärsi kysyä, haluanko soittaa jollekin ja toi puhelimen sänkyyni. Soitin miehelleni, joka oli töissä, ja pyysin häntä tulemaan luokseni niin pian kuin suinkin. Hän lähti heti ajamaan.
Ambulanssissa sain käyttää omaa puhelintani. Soitin äidilleni ja isälleni, jotka asuvat huomattavasti lähempänä sitä sairaalaa johon minua oltiin viemässä kuin mieheni. He eivät tienneet raskaudestani, enkä isälleni siitä saanut sanottua silloinkaan. Sanoin vain että eivät vielä teidä varmaksi mikä minua vaivaa ja soittaisin kun saan tietää enemmän. Olisihan kyseessä voinut olla esimerkiksi umpisuolentulehduskin. En ole ennen joutunut ambulanssiin, joten kokemus oli siltäkin osin sekava ja mieleenpainuva ja jollain tavalla järkyttäväkin. Olen usien seurannut vierestä ambulansseja jotka ajavat äänimerkki päällä ja valot vilkkuen ja ajatellut, että joku taistelee siellä hengestään. Nyt sain kuunnella sireeniä auton sisäpuolelta.
Olimme perillä todella nopeasti. Minut vietiin ensiavusta suoraan synnytysosastolle. Niin, SYNNYTYSOSASTOLLE. Itkettää vieläkin se miltä silloin tuntui kun tajusin missä olen. Äitejä isoine mahoineen käytävillä jännittynyt hymy naamalla, mies käsipuolessa. Ja miehiä pienet nyytit sylissään onnenkyyneleet silmissä. Ja minä lapseton, pieni elämänalku sisälläni ja mies satojen kilometrien päässä. Monet hymyilivät minulle. En pystynyt hymyilemään takaisin.
Jouduin hetken makaamaan käytävällä, jonka jälkeen minut laitettiin huoneeseen, joka oli ennen ollut ehkä seurantahuone tai vastaava, mutta joka oli nyt varasto. Hoitaja sanoi, että halusin kenties yksityisyyttä ja pääsisin lääkärin vastaanotolle heti kun mahdollista. Pyysin särkylääkettä, sillä kivut olivat vielä aika pahat. Sain panadolia. Minulta otettiin verikokeita. Sitten jäin yksin.
Makasin siellä varastossa kolmen tippapussin ajan. Siinä ajassa fyysinen kipu alkoi helpottaa mutta henkinen vain jatkoi kasvuaan. Huoneessa oli paljon pahvilaatikoita ja pinoiksi kasattuja tuoleva. Niiden välistä näkyivät seinillä olevat vauvan kasvua kohdussa ja alatiesynnytystä kuvaavat julisteet. Soitin parhaalle ystävälleni, äidille ja isälle. Ja miehelleni. Mies soitteli matkalta minulle noin puolen tunnin välein ja raivosi epätietoisuutta ja sitä, miksi minua ei vielä tutkita.
Yhdeksän maissa illalla pääsin lääkärin tutkimukseen. Ulrtassa näkyi verta oikean munanjohtimen päässä ja vatsaontelossa. Kohdussa limakalvo oli todella paksu, mutta muuten kohtu näytti tyhjältä. Koska kivut olivat lähes loppuneet, lääkäri määräsi minut tarkkailuun. Pääsin naistentautien osastolle. Pyysin yksityishuonetta, mutta minulle kerrottiin vapaana olevan vain kahden hengen huoneita. Toiselle paikalle tulisi nyt synnyttämässä oleva nainen. Itkin koko ajan, kun minua siirrettiin osastojen välillä. En kestänyt ajatusta siitä, että joutuisin juuri synnyttäneen perheen kanssa samaan huoneeseen. Se oli LIIAN julmaa. Mietin jo sitäkin, että lähtisin pois mieheni kyydillä ja menisimme kahden sadan kilometrin päähän toiseen sairaalaan. Onneksi osastolla oli vuorossa ystävällinen ja ymmärtäväinen hoitaja, joka järjesti minut yksityishuoneeseen.
Kymmenen maissa mieheni tuli ja jäi sairaalaan yöksi. Aamulla minusta otettiin verikoe ja sen mukaan raskauhormoonin määrä veressä oli lähtenyt laskuun. Ultrassa näkyi verta samoissa kohti kuin edellisenä iltana, mutta sen määrä oli jonkun verran vähentynyt. Lääkäri epäili, että alkio oli ollut kiinni munajohtimessa mutta irronnut sieltä spontaanisti. Verenvuoto ja kivut johtuivat siis tästä. Myös hormoonitason lasku tarkoitti samaa asiaa. Hän suositteli minulle vielä yhtä yötä sairaalassa tarkkailussa. Jos asiat menisivät samalla mallilla, alkio todennäköisesti imeytyisi takaisin minuun ja leikkauksia tai muita toimenpiteitä ei tarvittaisi. Huoneessa itkimme mieheni kanssa lohduttomasti. Pikkuisemme oli poissa, se, joka oli saanut hymyn kasvoillemme joka aamu ja tuonut uudenlaisen onnen elämäämme vaikka oli vielä niin pieni että pystyi kuollessaan imeytymään äitiinsä. Ajatus siitä, että vauvastamme tulisi pysyvä osa minua, tuntui kuitenkin lohduttavalta. Kaikkein kamalinta olisi ollut, jos hänet olisi kaiken tämän päälle vielä hävitetty sairaalajätteen mukana.
Mieheni soitti äidilleen ja itki lohduttomasti puhelun aikana. Se,että jouduin näkemään mieheni tuskan oli kaksin kerroin niin kamalaa kuin että olisin joutunut tuntemaan vain omani. Toisaalta en mitenkään olisi voinut selvitä tilanteesta ilman miestäni ja hänen tukeaan.
Seuraavana aamuna, perjantaina, verikokeen tuloksissa näkyi, että raskaushormooni oli lähtenyt uudelleen nousuun. Ultrassa puolestaan ei näkynyt mitään uutta. Lääkärin mukaan oli todennäköistä, että alkio oli kiinnittynyt uudelleen jonnekin päin vatsaonteloani, todennäköisesti kohdun taakse, koska sitä oli hankala nähdä ultraäänellä. Myös vatsaontlossa edelleen oleva veri hankaloitti tunnistamista. Hän suositteli solusalpaajahoitoa, jolla varmistettaisiin kaiken vieraan aineksen poistuminen. Olin järkyttynyt, mutta samalla pienen pieni toivo alkoi uudelleen kyteä. Mitä jos raskaushormoonin nousu tarkoittaa, että olen sittenkin raskaana? Muutenkin lääkärin hätäisyys ahdisti minua, ja mieheni kanssa juteltuamme päätimme, että emme suostu solusalpaajahoitoon ennen kuin on täysin varmaa, että se on ainoa vaihtoehto. Koimme, että meidän sijoittamisemme synnyttäneiden kanssa samalle osastolle kertoi enemmän kuin mikään muu siitä, että tässä sairaalassa lapsettomuus oli hyvin vieras tai ainakin erittäin harvinainen käsite. Halusimme omaan sairaalaamme, jossa olimme käyneet lapsettomuushoidoissa, ja jossa hoitajat ovat ihania ja lääkärit osaavia (vaikkakin asiakaspalvelutaidottomia). Pitkin hampain lääkäri antoi luvan kotiutukseen seuraavana päivänä sillä ehdolla, että maanantaina ilmoitaudun oman kaupunkini sairaalassa jatkotarkkailuun ja jos tilassani ei ilmene yön aikana muutoksia. Hän kirjoitti minulle viikon sairaslomaa, mutta miehelleni hän ei suostunut kirjoittamaan yhtään.
Pääsimme kotiin seuraavana päivänä. Raskaushormoonin määrä oli pysynyt suunnilleen samana. Viikonlopun aikana ajoimme kotikaupunkiimme. En oikein tiennyt mitä ajatella.
Maanantaina ilmoittauduin oman sairaalani naistentautien poliklinikalle ja kerroin tilanteemme. Pääsimme heti lääkärille, joka tutustui papereihimme huolella ja oli muutenkin hyvin ammattitaitoisien oloinen ja osaa ottava. Ultratessaan hän kutsui yht'äkkiä miehenikin katsomaan ruutua; kohdussa näkyi joku. Lääkäri ei osannut varmuudella sanoa, oliko se joku sikiö vai jotain muuta, mutta joku nesterakkulamuodostelma siellä selvästi oli. Lääkärin mukaan se saattoi olla sikiöpussi, mutta hän ei vielä halunnut meidän alkavan toivoa liikaa. Seuraava ultra sovittiin viikon päähän ja verikokeissa kävisin päivittäin sinne asti.
Olimme mieheni kanssa todella helpottuneita ja lääkärin sanoista huolimatta aloimme toivoa, tosin emme lainkaan niin huolettomasti kuin ensimmäisellä kerralla. Olimme myös äärettömän vihaisia solusalpaajahoitoa suositelleelle ja tyrkyttäneelle lääkärille: tässähän meillä oli todiste siitä, että hän oli ollut väärässä ja hätäinen. Mieheni uhkasi haastaa hänet oikeuteen murhan yrityksestä, jos rakkula osoittautuisi vauvaksi. Soittelin verikokeiden tuloksia sairaalaan päivittäin. Vielä seuraavana päivänä hormoonitaso nousi, mutta siitä se sitten alkoi pikkuhiljaa laskea. Kolmantena päivänä hoitaja sanoi sen olevan niin alhainen, että voisin soittaa polille kun vuoto alkaa. Ja niinhän se alkoi, päivää ennen seuraavaa ultraa. Itkimme uudelleen, tällä kertaa olimme kuitenkin saaneet valmistautua tulevaan hieman paremmin, joten epätoivo ei ollut ihan niin syvää. Jälkitarkastusultrassa lääkäri sanoi, että oli hyvin mahdollista, että olin odottanut kaksosia; toista munajohtimessa kasvavaa ja toista kohdussa kasvavaa. Kun kohdun ulkoinen oli jostain syystä päättänyt irrota, raskaushormoonin lasku oli aiheuttanut ongelmia myös kohdussa kehittyneelle alkiolle ja se oli mennyt kesken. Papereihin tapaus kirjattiin kuitenkin kemiallisena raskautena, koska mistään ultrassa näkyneestä ei voitu varmuudella sanoa, että se oli alkio.
Nämä ajatukset nousevat nyt esiin myös siksi, että kohta olisi meidän kaksosten laskettu aika. 28.5.
Keskenmeno on ihan Eri Asia lapsettomuuden kokeneelle kuin sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Enkä yhtään väitä, että normaalisti lapsen tekoon kykenevälle se olisi jotenkin vähäpätöisempi juttu tai ei sattusi niin paljon. Mutta eri asia se silti on.
Huoh. Johan tuli avauduttua. Ehkä on ihan hyvä kuulla itse se koko tarina kerralla. Mies tietää koko jutun joten hänelle sitä ei ole tarvinnut kertoa. Ja kavereille ja tutuille ja muille se on kerrottu pala kerrallaan, eikä ikinä noin yksityiskohtaisesti.
Kunhan vielä tulee se tatuointi niin voin kuvitella alkavani olla ok tän asian kanssa.
lauantai, 19. huhtikuu 2008
Vapaapäivä
Tänään oon saanu olla kissojen kanssa ihan YKSIN. Eilinen meni niin että selvisin nukuumaan vasta puoli viisi aamuyöstä. En siis siksi että olisin keikkunu baareissa tms. vaan koska olin koneella niin myöhään! :D Oli oikeesti ihanaa. Vaikka en tehnykään mitään järkevää... Se on ainakin semmonen asia jota ei saa tehdä kun mies on kotona: olla koneella niin pitkään kun haluaa ilman mitään syytä.
Yöllä kävin muun muassa kuolleitten lasten muistosivuilla ja itkin. Eksyin semmoseen linkkikirjastoon vahingossa kun etsin kokemuksia ja vertaistukea keskenmenon kokeneille. On aivan kamalaa menettää syntymätön lapsi, mutta varmasti on vielä sata kertaa kamalampaa menettää se lapsi, jonka on saanu pitää edes hetken aikaa. Erityisesti kosketti ne sivut, jotka pienen saaviin hukkuneen tytön äiti oli tehnyt tyttönsä muistoksi. Vetää kyllä väkisin sanattomaksi. Tänään sitten jotenkin jumituin tuohon kuolemateemaan ja kävin kattoo youtubesta videoita tsunamista. Siellä järkytti isosti semmonen kuva, jossa kuollutta naista kuljetettiin alasti kepissä niin kun sikaa vartaassa. What's that about??!!?? Oli hyvin lähellä että en oksentanu kuvotuksesta ja järkytyksestä ja surusta. Pitäs pysyä poissa tuollasilta sivuilta.
Muuten olen sitten kattonu Brothers&Sisters DVD:ltä. On muuten hyvä! Mä aavistelinkin että se olis vaikka en sitä telkkarista joutanu seuraamaankaan. Kissat on nukkunu mun vieressä lähes koko ajan, aivan ihana asia että ne on olemassa :) Tonari no S. ja La Pooh de U. on meille kun lapsia, saadaan olla niille "äiti" ja "isi". Huoh. Säälittävää? Hääjutut jääköön, menen kattomaan telkkaria ;) Mies tulee kotiin ensiyönä, saa sitten vaikka auttaa mua värkkäyksessä huomenna.
Yöllä kävin muun muassa kuolleitten lasten muistosivuilla ja itkin. Eksyin semmoseen linkkikirjastoon vahingossa kun etsin kokemuksia ja vertaistukea keskenmenon kokeneille. On aivan kamalaa menettää syntymätön lapsi, mutta varmasti on vielä sata kertaa kamalampaa menettää se lapsi, jonka on saanu pitää edes hetken aikaa. Erityisesti kosketti ne sivut, jotka pienen saaviin hukkuneen tytön äiti oli tehnyt tyttönsä muistoksi. Vetää kyllä väkisin sanattomaksi. Tänään sitten jotenkin jumituin tuohon kuolemateemaan ja kävin kattoo youtubesta videoita tsunamista. Siellä järkytti isosti semmonen kuva, jossa kuollutta naista kuljetettiin alasti kepissä niin kun sikaa vartaassa. What's that about??!!?? Oli hyvin lähellä että en oksentanu kuvotuksesta ja järkytyksestä ja surusta. Pitäs pysyä poissa tuollasilta sivuilta.
Muuten olen sitten kattonu Brothers&Sisters DVD:ltä. On muuten hyvä! Mä aavistelinkin että se olis vaikka en sitä telkkarista joutanu seuraamaankaan. Kissat on nukkunu mun vieressä lähes koko ajan, aivan ihana asia että ne on olemassa :) Tonari no S. ja La Pooh de U. on meille kun lapsia, saadaan olla niille "äiti" ja "isi". Huoh. Säälittävää? Hääjutut jääköön, menen kattomaan telkkaria ;) Mies tulee kotiin ensiyönä, saa sitten vaikka auttaa mua värkkäyksessä huomenna.
perjantai, 18. huhtikuu 2008
Alku
Päiväkirja.
Mitä kuuluu? Mulle ihan ookoota. Vein miehen just juna-asemalle, se lähti maajoukkueleirille viikonlopuksi. Oikeestaan aika kivaa on saada olla välillä IHAN _yksin_ ja tehdä mitä tykkää tai olla tekemättä mitään. Tai onnistuuhan se sillonkin kun mies on kotona mutta silti se on eri asia.
Olin eilen ensimmäisessä lapsettomien vertaistukiryhmän kokouksessa. Tai siis mulle se oli eka kerta. Hui. Toisaalta olin "omieni parissa" mutta toisaalta kumminkin niin eri tilanteessa kun monet muista siellä olleista. Päällimmäinen olo mulle jäi että ne on täysin menettäneet elämänhalunsa ja vaipuneet epätoivoon. Koska sen porukan olis helposti voinu jakaa niihin jotka vielä uskoo raskautumiseen ja elämään ja niihin, jotka on luopunu sekä toivosta että elämästä. Ilolla kuulun niihin joilla on vielä Uskoa mutta pelottavaa se silti on. Onko tulevaisuus OIKEESTI joko lapsi tai sitten masentunut epätoivo? Eikö ilman lasta voi olla onnellinen? Kyllä voi. Kyllä VOI. Mä oon ainakin vakaasti päättäny olla ja joinain hetkinä se tuntuu ihan realistiseltakin ajatukselta, sellaselta, että se vois olla mun elämä. Mutta onko se vaan sinisilmäisyyttä? Meillä kumminkin lapsettomuutta on takana vasta 2 ja puoli vuotta. Joillain niistä sitä oli reilusti yli viisi vuottakin.
Jäin miettimään sitä, kun yksi nainen kuvasi omaa tilannettaan niin, että hän ei muista millon olisi hymyillyt viimeksi tai että miltä tuntuu olla ilonen. Ja oikeesti hämmennyksissään kuvasi, että noin neljän viimeisen kuukaden aikana hänellä on ollut kaksi sellasta hetkee, että hän on tunnistanu ilon tunteen. Hui! Aivan hirveän surullista. Vaikka mullakin on toki kausittain semmonen olo että en muista mikä tarkoitus tällä elämällä on tai en vaan jaksa hymyillä kun on niin paha olla, mutta ne jaksot kestää yhtäjaksoisesti päiviä, maksimissaan viikkoja. Ei IKINÄ kuukausia! Ja nyt pitkän aikaa oon voinu sanoo että tunnen itteni usean kerran päivässä joka päivä iloiseksi, onnelliseksi ja hymyilen aidosti. Antaa perspektiiviä omaan "surkeuteen"....
Jostain syystä en saanu kerrottua että olen ollu raskaana ja menettäny lapsen. En vaan saanu sitä sanottua vaikka olisin halunnu ja monet muut kertoi kokeneensa saman. Se alkoi ahdistaa mua siellä niin paljon että en sitten viimeisen tunnin aikana saanu sanottua mitään muutakaan, ootin vaan sitä hetkee että pystyn puhumaan. Mutta en pystyny. Ja nytten jos mä seuraavalla kerralla sanon miten asiat on niin luuleeko ne että mä jostain syystä tahallaan salaan tollasta isoa asiaa vaikka ne kertoi hyvinkin henkilökohtaisia asioita? En mä oikeesti sitä halunnu tarkoituksellisesti salata. Tähän asti oon luullu että voin jo puhua siitä asiatasolla. Tiedän kyllä että vielä en voi kertoa kovin vieraille tunteistani enkelivauvaan liittyen mutta pystyn kertomaan mitä tapahtui. Prkl. Harmittaa kovasti. Kyllä mun on jo seuraavalla kerralla kerrottava siitä, muuten se menee jo ihan systemaattiseksi salailuksi, eikö totta?
Häävalmistelut täysin vaiheessa. Tänään en oo tehny mitään asian eteen. No, olinkin neljä tuntia tilastotieteen jatkokurssilla enkä ymmärtäny mitään joten stressikiintiö tuli siinä täyteen! :) Huomenna vois ainakin kokeilla Paverpol-lyhtyjä, taitaa mulla niitä Piltti-purkkeja olla tuolla muutamia itselläkin. Kissat valvottaa, mutta koitan silti alkaa pikkuhiljaa nukkumaan. Kisut muuten steriloitiin maanantaina mutta eipä tuolla näytä vielä ainakaan olleen mitään vaikutusta mihinkään "häiriökäyttäytymiseen" :)
Hyvää yötä!
Mitä kuuluu? Mulle ihan ookoota. Vein miehen just juna-asemalle, se lähti maajoukkueleirille viikonlopuksi. Oikeestaan aika kivaa on saada olla välillä IHAN _yksin_ ja tehdä mitä tykkää tai olla tekemättä mitään. Tai onnistuuhan se sillonkin kun mies on kotona mutta silti se on eri asia.
Olin eilen ensimmäisessä lapsettomien vertaistukiryhmän kokouksessa. Tai siis mulle se oli eka kerta. Hui. Toisaalta olin "omieni parissa" mutta toisaalta kumminkin niin eri tilanteessa kun monet muista siellä olleista. Päällimmäinen olo mulle jäi että ne on täysin menettäneet elämänhalunsa ja vaipuneet epätoivoon. Koska sen porukan olis helposti voinu jakaa niihin jotka vielä uskoo raskautumiseen ja elämään ja niihin, jotka on luopunu sekä toivosta että elämästä. Ilolla kuulun niihin joilla on vielä Uskoa mutta pelottavaa se silti on. Onko tulevaisuus OIKEESTI joko lapsi tai sitten masentunut epätoivo? Eikö ilman lasta voi olla onnellinen? Kyllä voi. Kyllä VOI. Mä oon ainakin vakaasti päättäny olla ja joinain hetkinä se tuntuu ihan realistiseltakin ajatukselta, sellaselta, että se vois olla mun elämä. Mutta onko se vaan sinisilmäisyyttä? Meillä kumminkin lapsettomuutta on takana vasta 2 ja puoli vuotta. Joillain niistä sitä oli reilusti yli viisi vuottakin.
Jäin miettimään sitä, kun yksi nainen kuvasi omaa tilannettaan niin, että hän ei muista millon olisi hymyillyt viimeksi tai että miltä tuntuu olla ilonen. Ja oikeesti hämmennyksissään kuvasi, että noin neljän viimeisen kuukaden aikana hänellä on ollut kaksi sellasta hetkee, että hän on tunnistanu ilon tunteen. Hui! Aivan hirveän surullista. Vaikka mullakin on toki kausittain semmonen olo että en muista mikä tarkoitus tällä elämällä on tai en vaan jaksa hymyillä kun on niin paha olla, mutta ne jaksot kestää yhtäjaksoisesti päiviä, maksimissaan viikkoja. Ei IKINÄ kuukausia! Ja nyt pitkän aikaa oon voinu sanoo että tunnen itteni usean kerran päivässä joka päivä iloiseksi, onnelliseksi ja hymyilen aidosti. Antaa perspektiiviä omaan "surkeuteen"....
Jostain syystä en saanu kerrottua että olen ollu raskaana ja menettäny lapsen. En vaan saanu sitä sanottua vaikka olisin halunnu ja monet muut kertoi kokeneensa saman. Se alkoi ahdistaa mua siellä niin paljon että en sitten viimeisen tunnin aikana saanu sanottua mitään muutakaan, ootin vaan sitä hetkee että pystyn puhumaan. Mutta en pystyny. Ja nytten jos mä seuraavalla kerralla sanon miten asiat on niin luuleeko ne että mä jostain syystä tahallaan salaan tollasta isoa asiaa vaikka ne kertoi hyvinkin henkilökohtaisia asioita? En mä oikeesti sitä halunnu tarkoituksellisesti salata. Tähän asti oon luullu että voin jo puhua siitä asiatasolla. Tiedän kyllä että vielä en voi kertoa kovin vieraille tunteistani enkelivauvaan liittyen mutta pystyn kertomaan mitä tapahtui. Prkl. Harmittaa kovasti. Kyllä mun on jo seuraavalla kerralla kerrottava siitä, muuten se menee jo ihan systemaattiseksi salailuksi, eikö totta?
Häävalmistelut täysin vaiheessa. Tänään en oo tehny mitään asian eteen. No, olinkin neljä tuntia tilastotieteen jatkokurssilla enkä ymmärtäny mitään joten stressikiintiö tuli siinä täyteen! :) Huomenna vois ainakin kokeilla Paverpol-lyhtyjä, taitaa mulla niitä Piltti-purkkeja olla tuolla muutamia itselläkin. Kissat valvottaa, mutta koitan silti alkaa pikkuhiljaa nukkumaan. Kisut muuten steriloitiin maanantaina mutta eipä tuolla näytä vielä ainakaan olleen mitään vaikutusta mihinkään "häiriökäyttäytymiseen" :)
Hyvää yötä!
