Päiväkirja.

Mitä kuuluu? Mulle ihan ookoota. Vein miehen just juna-asemalle, se lähti maajoukkueleirille viikonlopuksi. Oikeestaan aika kivaa on saada olla välillä IHAN _yksin_ ja tehdä mitä tykkää tai olla tekemättä mitään. Tai onnistuuhan se sillonkin kun mies on kotona mutta silti se on eri asia.

Olin eilen ensimmäisessä lapsettomien vertaistukiryhmän kokouksessa. Tai siis mulle se oli eka kerta. Hui. Toisaalta olin "omieni parissa" mutta toisaalta kumminkin niin eri tilanteessa kun monet muista siellä olleista. Päällimmäinen olo mulle jäi että ne on täysin menettäneet elämänhalunsa ja vaipuneet epätoivoon. Koska sen porukan olis helposti voinu jakaa niihin jotka vielä uskoo raskautumiseen ja elämään ja niihin, jotka on luopunu sekä toivosta että elämästä. Ilolla kuulun niihin joilla on vielä Uskoa mutta pelottavaa se silti on. Onko tulevaisuus OIKEESTI joko lapsi tai sitten masentunut epätoivo? Eikö ilman lasta voi olla onnellinen? Kyllä voi. Kyllä VOI. Mä oon ainakin vakaasti päättäny olla ja joinain hetkinä se tuntuu ihan realistiseltakin ajatukselta, sellaselta, että se vois olla mun elämä. Mutta onko se vaan sinisilmäisyyttä? Meillä kumminkin lapsettomuutta on takana vasta 2 ja puoli vuotta. Joillain niistä sitä oli reilusti yli viisi vuottakin.

Jäin miettimään sitä, kun yksi nainen kuvasi omaa tilannettaan niin, että hän ei muista millon olisi hymyillyt viimeksi tai että miltä tuntuu olla ilonen. Ja oikeesti hämmennyksissään kuvasi, että noin neljän viimeisen kuukaden aikana hänellä on ollut kaksi sellasta hetkee, että hän on tunnistanu ilon tunteen. Hui! Aivan hirveän surullista. Vaikka mullakin on toki kausittain semmonen olo että en muista mikä tarkoitus tällä elämällä on tai en vaan jaksa hymyillä kun on niin paha olla, mutta ne jaksot kestää yhtäjaksoisesti päiviä, maksimissaan viikkoja. Ei IKINÄ kuukausia! Ja nyt pitkän aikaa oon voinu sanoo että tunnen itteni usean kerran päivässä joka päivä iloiseksi, onnelliseksi ja hymyilen aidosti. Antaa perspektiiviä omaan "surkeuteen"....

Jostain syystä en saanu kerrottua että olen ollu raskaana ja menettäny lapsen. En vaan saanu sitä sanottua vaikka olisin halunnu ja monet muut kertoi kokeneensa saman. Se alkoi ahdistaa mua siellä niin paljon että en sitten viimeisen tunnin aikana saanu sanottua mitään muutakaan, ootin vaan sitä hetkee että pystyn puhumaan. Mutta en pystyny. Ja nytten jos mä seuraavalla kerralla sanon miten asiat on niin luuleeko ne että mä jostain syystä tahallaan salaan tollasta isoa asiaa vaikka ne kertoi hyvinkin henkilökohtaisia asioita? En mä oikeesti sitä halunnu tarkoituksellisesti salata. Tähän asti oon luullu että voin jo puhua siitä asiatasolla. Tiedän kyllä että vielä en voi kertoa kovin vieraille tunteistani enkelivauvaan liittyen mutta pystyn kertomaan mitä tapahtui. Prkl. Harmittaa kovasti. Kyllä mun on jo seuraavalla kerralla kerrottava siitä, muuten se menee jo ihan systemaattiseksi salailuksi, eikö totta?

Häävalmistelut täysin vaiheessa. Tänään en oo tehny mitään asian eteen. No, olinkin neljä tuntia tilastotieteen jatkokurssilla enkä ymmärtäny mitään joten stressikiintiö tuli siinä täyteen! :) Huomenna vois ainakin kokeilla Paverpol-lyhtyjä, taitaa mulla niitä Piltti-purkkeja olla tuolla muutamia itselläkin. Kissat valvottaa, mutta koitan silti alkaa pikkuhiljaa nukkumaan. Kisut muuten steriloitiin maanantaina mutta eipä tuolla näytä vielä ainakaan olleen mitään vaikutusta mihinkään "häiriökäyttäytymiseen" :)

Hyvää yötä!